Jaoston pj. pyysi minua kirjoittamaan jotain muistoja ajastani jalkapallovalmentajana Kiiloissa. Elämäni on ollut yhtä urheilua, ensin harrastusta ja myöhemmin työtä kolmessa urheiluseurassa ja kahdessa kunnassa ensin Pyhäjärvellä ja viimeksi Haapajärven liikuntasihteerinä. Näistä ajoista olen myös kirjoittanut omatoimisen muistelukirjan ”Altius, Sporttius, Spiritus”. Lainaan siitä hieman valittuja kohtia vuosilta 1989-93.
”Pääsin valmentamaan D- ja C-junioreita. Pojat olivat 12-14-vuotiaita. Toukokuun alussa 1989 juuri valmistuneelle Koivuhaan kivituhkakentälle ensimmäisiin harjoituksiin saapui 19 poikaa. Kirjoitin ylös heidän henkilötietonsa pelaajalisenssejä varten. Kerroin säännöt, mitä tulen edellyttämään: harjoitukset alkavat aina sovittuna aikana, samoin otteluihin lähdöt, harjoituksista poissaoloista ilmoitettava etukäteen, jotta voin suunnitella sopivat harjoitteet, harjoituksissa pidän kirjaa mukana olevista, pelaajia kierrätän otteluissa, jotta kaikki pääsevät vuorollaan pelaamaan, joukkueen kokoonpanon kerron ottelua edeltävissä harjoituksissa, tupakanpolttajia ja nuuskaajia en ota joukkueeseen.
Pojat olivat pelanneet yhdessä ilman suurempaa menestystä. Olin ollut heitä kyyditsemässä edelliskesänä jonkin kerran. Joukkue oli hävinnyt Kaustisilla 0-9. Autossa pojat manasivat tappionsa suuruutta ja sitä, kuinka onnettomasti olivat pelanneet. Ennen kotimatkaa piti kuitenkin löytää jäätelökioski. Hetken päästä auton täytti tyytyväinen jäätelön maiskutus. Vähitellen alkoi kuulua naurun hyrinää ja kohta koko poikajoukko ilakoi täyttä päätä. Huomasin, ettei minun tarvinnutkaan murehtia poikien murskahäviötä. He olivat sen jo unohtaneet. Miksi jäädä murehtimaan menneitä, kun oli nykyhetki iloittavana. Ulkopuoliset vaativat monesti tarpeettomia. Tuo pelimatka opetti, mikä pelaamisessa oli tärkeintä. Se oli pelin tuoma kutkuttava jännitys, sen voittaminen ja kaverien toveruus, ei lopputulos.
Ennen sarjaotteluita Ylivieskassa oli 13-vuotiaitten poikien turnaus, johon olin ilmoittanut joukkueen. Kokosin pojat kentän reunalle palaveriin. Kaikki katsoivat minua jännittyneenä. Tiesin, että puolet joukkueesta oli luokkakaveruksia ja pelailleet yhdessä jo vuosia. Kerroin, että en tule moittimaan epäonnistumisista, saavat tehdä, mitä osaavat ja ovat keskenään harjoitelleet. Halusin vain, etteivät anna periksi missään tilanteessa. Lopetettuani huomasin, kuinka poikien päät kääntyilivät puolelta toiselle. Hymy alkoi levitä kasvoille. Uuden valmentajan pelko olikin pyyhkiytynyt pois. He saisivat pelata kuin osaavat, ei niin kuin valmentaja määrää. Pojat alkoivat supatella keskenään, juonivat jotain.
Ensimmäinen ottelu oli GBK:ta vastaan. Ihmetellen katsoin, kuinka poikajoukko alkoi pyörittää peliä vastustajan maalin tuntumassa mielensä mukaan. Mitään en tehnyt, huusin vain hyvä, hyvä, älä anna periksi. Tuskin koskaan yksikään Kokkolan joukkue oli hävinnyt Kiilojen pojille, mutta nyt se tapahtui. Taisimme voittaa myös turnauksen. Opin, että valmentaja voi pilata peli-ilon liiallisella valmentamisella.
Kokkolan Pallosseuran D-junioreiden mestarivalmentaja Reino Sarlin toi joukkueensa kevään ensimmäiseen sarjaotteluuni Koivuhakaan. Sarlin tervehti ja ”kannustaen” totesi, te sitä jaksatte täällä yhä vain yrittää. Sarlin istui hiekkakentän laidalla lanan päällä papereihinsa syventyneenä pelistä piittaamattomana. Hetken kuluttua hän havahtui, mitä on tapahtunut. KPS oli häviöllä 0-2. Sarlin ei tainnut tietää, ettei menneisyys ole tulevaisuuden tae kuin sen estekään.
Pesäpalloilussa laakalyönnin koppaaminen räpylään on helppoa. Lentopallossa kovan hyppysyötön nosto passarille tai jalkapallossa pallon kuolettaminen yhä kovemmasta syötöstä vaatii onnistuakseen loputtomia toistoja ja harjoitusvuosia. Koska en hallinnut jalkapallon vaatimaa tekniikkaa, tilasin opetusvideon, josta piirsin paperille vaihe vaiheelta erilaisten harhautusten ja käännösten askelkuviot. Monistin pojille kuviot, joita kävimme harjoituksissa lävitse. Tarvittavien toistojen teon annoin päivittäiseksi kotiläksyksi.
Toisena vuotena selvisimme C-junioreiden 13 joukkueen kaksinkertaisena pelatussa lohkossa toiseksi ja pääsimme Kokkolan ja Pietarsaaren joukkueiden kanssa kuuden joukkueen loppusarjaan, missä emme jääneet viimeiseksi.
En muista, milloin Haapajärvellä olisi ollut poikien palloilusarjassa joukkuetta B-junioreissa. Olen edelleen tyytyväinen, että joukkue pysyi niin hyvin kasassa. Muistan pojan, joka tuli polkupyörällä harjoituksiin yli kahdenkymmenen kilometrin päästä. Ehkä hän koki jotain harjoituksista saavansa, kun noin teki. Hän on vastannut myöhemmin erään veikkausliigajoukkueen pelaajasopimuksista. Oli myös poika, joka ei antanut koskaan periksi. Hän ei epäröinyt edes hiekkakentällä shortseissa pelatessaan liukutaklata. Koulun Cooperin testissä yläasteella hän juoksi yli 3300 metriä. Lukion joukkueessa pojat kolmella pesäpalloilijalla vahvistettuna voittivat Koululiikuntaliiton turnauksessa Kajaanin teinit ja taipuivat Oulussa Kastellin liikuntalukiolle vasta viimeisellä neljänneksellä.
Kolme talvea ja neljä kesää taitoni mukaan valmensin. Toivon, että pojille jäi noista vuosista hyvät muistot. Itselleni aika joukkueen parissa oli mitä onnellisinta. Loppuaikoina huomasin kuitenkin toistavani samoja asioita ehkä liiaksikin. Vaikka urheilussa toistojen määrä on menestymisen edellytys, niin samaan höpinään kuulijat helposti turtuvat. Kaksitoista poikaa aloittaneista jaksoi uudelle sarjatasolle toisen valmentajan ohjaukseen. Pojat, jotka jäivät pois joukkueesta, olivat niitä, jotka silloin tällöin myöhästyivät harjoituksista tai eivät muistaneet ilmoittaa poissaoloistaan. Vain säännöllinen ahkeruus on kehittymisen edellytys. Siihen on jokaisella mahdollisuus, olipa laji tai asia mikä hyvänsä.”
-Pentti Määttänen